Blogisivusto vaihtunut 18.6.16

Olen siirtynyt 18.6.16 alkaen bloggaamaan Savon Sanomien blogisivustolle: blogit.savonsanomat.fi/johanna-hirvonen-paginoita/. 

Blogi löytyy nimellä Johanna Hirvonen: paginoita.

Asiakaslähtöisyys - ihan oikeesti hei!

Äitini meni toukokuussa tapaamaan läheistään (kutsun häntä tässä Mirjamiksi) palvelutaloon, ja ajatteli lähteä Mirjamin kanssa ulkoilemaan. Sattui olemaan kesäisen lämmin päivä. Äiti ei yksin saanut autettua Mirjamia vuoteelta pyörätuoliin, joten hän lähti etsimään hoitajaa nostoavukseen. Hoitajat pitivät ruokalan pöydän ääressä palaveria, kun äitini meni tiedustelemaan ehtisikö joku palaverin jälkeen tulla auttamaan häntä Mirjamin nostamisessa pyörätuoliin. Ensimmäinen vastaus hoitajalta A oli, että ei Mirjami jaksa lähteä huoneestaan aamusaunan jälkeen mihinkään. Heti perään kuitenkin hoitaja B ilmoitti ilman muuta tulevansa auttamaan heti palaverin päätyttyä. Mistä hoitaja A tiesi, että Mirjami on liian väsynyt ulkoilemaan? Mihin hoitajan näkemys perustui ottaen huomioon, että Mirjami kommunikoi sanallisesti hyvin niukasti? Vai oliko hoitajan ensimmäinen ajatus se, että nostoavusta olisi hänelle itselleen lisävaivaa (!) Loppujen lopuksi Mirjami nautti ulkona olemisesta niin paljon, että teki äitini kanssa pitkän lenkin ja halusi vielä lenkin jäljeen jäädä istumaan ulkoterassille.

Yksittäisen esimerkkini tarkoitus on johdatella pohtimaan sosiaali- ja terveysalan asiakastyön yhtä näkyvintä periaatetta: asiakaslähtöisyyttä. Mistä löytyy se palvelutalo, joka ei ilmoittaisi asiakaslähtöisyyden olevan toimintansa kantava periaate? Sosiaali- ja terveysalan opiskelijat oppivat opintojensa alusta saakka ujuttamaan asiakaslähtöisyys-termin oppimistehtäviinsä ja viljelevät termiä tunnollisesti kautta opintojen. MUTTA, mitä tuo termi tarkoittaa, miten termi alkaa elää arjessa? Termi otetaan liian helposti annettuna vaivautumatta miettimään toteutuuko asiakaslähtöisyyden idea oikeasti päivittäisessä elämässä. Nimittäin sitähän asiakaslähtöisyys on, asennetta ja arjessa todentuvia tekoja - ei palvelutalon nettisivuille julistuksellisesti kirjoitettu tyhjä sana.

Jokaisen alalla toimivan eettisenä velvollisuutena on esittää jatkuvasti itselleen kysymys, mitä asiakaslähtöisyys kussakin tilanteessa tarkoittaa, toimiiko tilanteessa asiakaslähtöisesti oli kyseessä saunominen, ulkoilu, syöminen, seksi, asiointimatkat tai mikä ikinä arkinen ja inhimillinen toiminta. Väitän, että asiakaslähtöinen toiminta ei todellakaan ole itsestään selvä asia sosiaali- ja terveyspalveluissa - vaikka toisin palvelutalojen "huoneentauluihin" halutaan raapustaa. 

Ensimmäinen askel asiakaslähtöiseen työskentelyyn on tuntea ja ymmärtää asukas ihmisenä, hänen historiaansa, elämäntapaansa, mieltymyksiään ja vahvuuksiaan. Tämä asettaa palveluyksiköiden strukturoidun päiväohjelman aika uuteen valoon. Jos asukkaana on 89-vuotias Väinö, joka on koko elämänsä tehnyt raskasta ruumiillista työtä pientilan isäntänä, ollut mestari tuohitöissä, pitänyt piimärieskasta yli kaiken ja kuunnellut mielimusiikkinaan Vilho Vartiaista, kuinka nämä merkitykselliset asiat tulevat huomioiduiksi vai tulevatko lainkaan uudessa asuinympäristössä palvelutalossa? Tähän tiivistyy asiakaslähtöisyyden idea. On turha toitottaa asiakaslähtöisyyttä, jos työntekijöillä ei ole aikaa tai mahdollisuutta tutustua asukkaiden tarinoihin saati huomioida niitä arjessa.

On hieman absurdia, että olen vieraillut Amsterdamissa saakka ihmettelemässä kansainvälisestikin julkisuutta saanutta Hogeweyk dementiakotia. Absurdia tässä on se, että asumisyhteisö on saanut julkisuutta toimintaideologiallaan, jonka vallankumouksellinen tavoite on tarjota vanhusasukkaille kodinomainen arki. Siis kuvitelkaa: ajatuksena on, että vielä 85-vuotiaskin on oikeutettu sellaisiin ilmeisesti yleensä vain nuoriin, työkykyisiin ja terveisiin ihmisiin liitettäviin humputuksiin, kuten ruokaostoksiin omalla rahalla, kotiruoan valmistamisen seuraamiseen, jopa ruoanlaitossa avustamiseen omassa kodissa (on vain järjestelykysymys, miten asia organisoidaan avustajan avustuksella), klassisen musiikin konserttiin, viinilasilliseen tai tuopilliseen olutta konsertin jälkeen.

Paljon julkisuutta saaneen dementia villagen toiminta lähti aikanaan liikkeelle työntekijöiden alkaessa kyseenalaistaa silloisen yksikön toimintaa, joka ei vastannut heidän käsitystään asiakaslähtöisestä työotteesta. Paikka, joka on täynnä melua, rauhattomuutta, kiireisiä hoitajia ja kiireessä eteen tuotuja laitosaterioita, ei voi olla koti, jossa ihminen viettää lopun elämästään. Koko toiminta-ajatus käännettiin toisin päin: hoitoyhteisö taustalla, kotiympäristö edellä, hoitajat eivät auta asukasta, vaan asukasta pyydetään auttamaan työntekijää vaikkapa oman ateriansa valmistamisessa. Dementiakylä ei ole yritys vaan yhdistyspohjainen organisaatio, jossa asiakasmaksut määräytyvät asukkaan tulojen mukaan. 

Yllä kuvaamani ajatus asiakkaan elämän ja historian tuntemisesta ja arvostamisesta ilmenee dementiakylässä muun muassa niin, että asunnot on muodostettu erilaisia hollantilaisia elämäntyylejä noudattaviksi pienryhmäkodeiksi. Asukas voi siis palvelutaloon hakiessaan valita asumisensa yhteisöstä, joka vastaa itselle läheisintä elämäntyyliä. Asumisyhteisöt ovat perinteinen hollantilainen elämäntyyli, hienostunut tyyli, indonesialainen, kaupunkimainen elämäntapa, kodinomainen ja kodikas, kristillinen ja taiteellinen elämäntyyli. Jos asukkaalle elämässään tärkeitä asioita ovat olleet perhe ja lapset, televisiota katsellen vietetyt koti-illat ja puolison kanssa tansseissa käynti, on tärkeää antaa mahdollisuuksia jatkaa itselle ominaista elämäntapaa myös muuttaessaan kodistaan dementiakylään. Ulkona liikkuminen on ihmisen normaalia arkea, ja niin sen tulee olla hoitokodissakin. Leipominen on ihmisen normaalia arkea, ja niin sen tulee olla hoitokodissakin jne. Siitä huolimatta, että asukkailla on muistisairauksia ja lähes kaikki tarvitsevat lääkehoitoa, keskiössä eivät ole sairaudet ja hoitohenkilöstö, vaan se, mitä kukin asukas haluaa ja voi toimintakykynsä rajoissa tehdä. 

Edellä kuvaamani dementia villagen toiminta on helppo ampua alas. Voi vain todeta, että ei ulkomaan malleja voi suoraan siirtää suomalaisiin sote-palveluihin. Tai sitten voi alkaa tarkastella oman yksikön arkisia käytäntöjä siltä pohjalta kuinka hyvin vaikkapa Väinön 89 v. elämä, historia, toiveet ja  vahvuudet ovat tulleet huomioiduiksi vai ovatko tulleet lainkaan, ja jos eivät, mitä asialle voisi tehdä. Voisiko liikkeelle lähteä ihan ensi alkuun vaikka sillä, että järjestetään musiikki-iltoja, joissa soitetaan Vilho Vartiaista ja nautitaan piimärieskaa ja kotikaljaa? 

Lue tästä lisää Amsterdamin dementiakylästä

Suomi tarvitsee sosiologiaa

Suomi tarvitsee tekoja -kampanja tuli ja meni. Työstän aihetta siis jälkijunassa. Kysymykseen, mitä Suomi tarvitsee, ehdotukseni on: Suomi tarvitsee sosiologiaa. Liikkeelle voimme lähteä sillä, että jokainen korkeakoulusta valmistunut on koulutusalastaan riippumatta opiskellut vähintään sosiologian peruskurssin.

Emme kukoista, jos kilpailemme toisiamme vastaan ja yritämme ideoida teknokratian alistamina alamaisina rojuja maailmalla kaupattavaksi. En haaveile Suomesta, jossa huippuosaajan diplomi ja kansallissankarin viitta ojennetaan kissankuljetuslaatikon oven saranoiden myynnillä miljoonaomaisuuden tehneelle ihan vain siksi, että jeppe on onnistunut tekemään rojua, joka käy maailmalla kaupaksi. En usko Suomen nousevan sillä, että yritämme pakonomaisesti keksiä yhtä sun toista härveliä, ja mittaamme huippuosaamista kyvyllä myydä riippumatta enää siitä, mitä on myyty, kunhan on myyty. 

Suomi tarvitsee sosiologiaa, jotta ihmiset muuttuvat vähemmän ohjelmoitujen koneiden ja enemmän itsenäisesti ajattelevien ihmisten kaltaisiksi. Kyseinen muutos antaa tilaa luovuudelle. Elämä alkaa näyttää rikaammalta, kun rohkaistuu ajattelemaan ja toimimaan itse. Mitään ihan helppoa se ei tänä päivänä ole. Siitä voi kuitenkin seurata luovuutta ruokkiva vapauden tila. Huikeaa, enää ei tarvitse sijoittaa facebook-kuvaan kallista Bemaria tai mökin terassilta vuosikertaviskipullorivistön välistä pilkottavaa Saimaa-panoraamaa välittämään menestyksen viestiä tai lähettää some-päivitystä teollisuushallin takapihan konttiin raivatusta moldovalaisesta ravintolasta viestittämään tiedostavasta kulttuurikaupunkilaisesta ja keskivertoa kehittyneemmästä urbaanista rodusta. Mikä vapauden tunne, kun pääsee irti sosiaalisissa peleissä syntyneistä kahleista ja uskaltaa katsoa itseä ihmisenä peiliin. Jos aidosti nauttii vuosikertaviineistä, ok. Jos aidosti nauttii jauhoisesta B-luokan makkarasta, ok. Tärkeintä, että katsoo saunapuhtaana itseään peilistä ja on rehellinen itselleen eikä sosiaalisten konstruktioiden ohjailema uhri.

Suomi tarvitsee sosiologiaa, jotta ihmiset irrottautuvat itsestään ja siirtyvät tarkkailemasta näyteikkunasta heijastuvan oman kuvan sijaan ympäröivää elämää. Tämä vähentää ahdistusta, surua ja riittämättömyyden tunnetta ja tekee meistä kauniimpia. Kuinka paljon vähemmän maailmassa olisi itsensä tarkkailua, oman kehon rääkkäämistä ja tyytymättömyyttä itseen, jos sosiaalisen konstruktivismin ajatus sisäistettäisiin? Tämän päivän kauneusihanne on huomisen vitsi. Vai mitä mieltä nykyään ollaan Rubensin pulleista naisista? Tämän päivän kaunis nainen voi tulevaisuudessa näyttää ihmishirviöltä. Sillä vakavuudella kannattaa suhtautua ulkonäköön. Muoti, kauneus, hyvä maku - sosiaalisia konstruktioita. 

Sosiaalisten rakenteiden ja suhteiden dynamiikan tuntemus auttaa tuntemaan paremmin itseä ja ympäröivää yhteisöä. Se voi raivata tietä merkityksellisten asioiden äärelle. Mitä alkaa tapahtua, kun ihminen alkaa olla rehellinen itselleen ja toimia sen mukaan? Sosiologinen lukutaito antaa välineitä sosiaalisen todellisuuden seuraamiseen ja tulkintaan. Se voi vapauttaa yksilöitä kahleista, mutta se voi myös synnyttää ennustamatonta liikehdintää yhteiskunnassa. Se ei välttämättä kaikkia miellytä. Yhteiskunnallista stabiliteettia voi ylläpitää paremmin tilanne, jossa kansalaisten sosiaalista tietoisuutta ei yliaktivoida, vaan houkutellaan kuuliaiset grillimakkara-altaille koodilla "tänään on juhannus, mene ja osta", ripsien pidennyksiin koodilla "tekoripset on seksikkäät, mene ja hanki" tai maratonille koodilla "maraton on menestyneen voittajatyypin merkki, mene ja juokse".

Tyttöjen ja naisten tärkeät tarinat

Helsingin Sanomien lauantaina 2.4.16 ilmestyneessä kuukausiliitteessä näyttelijä-professori Elina Knihtilää haastateltiin naisnäyttelijöiden vaikeudesta saada ikääntyessään elokuvarooleja ja naisroolien määrittymisestä miesten kautta, miesten tarinoiden, mielikuvien ja fantasioiden stereotyyppisinä kannattelijoina. Katsoin samana päivänä Carlos Sauran 1970-luvulla ohjaaman Korppi sylissä -elokuvan, jossa kuvattiin pienen espanjalaistytön sisäistä maailmaa kuolema-teeman kautta. Knihtilän haastattelu ja sen perään katsomani Ana Torrentin tähdittämä, näkemieni elokuvien parhaimmistoon noussut Korppi sylissä havahduttivat kouriintuntuvasti näkemään tyttöjen ja naisten tarinoiden tärkeys.

Löysin Sauran elokuvan yksittäisistä kohtauksista ja tunnelmista yhtymäkohtia lapsuuteeni. En jaa niinkään Anan elämän traagisuutta, mutta elokuva sanoitti ja teki näkyväksi kokemiani, vuosien myötä mielestä unohtuneita hetkiä, tunteita ja tilanteita. Tajusin elokuvaa katsoessani kuinka vähän olen nähnyt elokuvia, jotka sanoittavat ja tekevät näkyväksi pienen tytön mielen sisäistä maailmaa, pienen tytön elämää. Samalla ymmärsin kuinka välttämätöntä ja tärkeää on jakaa elokuvien, teatterin, kirjallisuuden, musiikin tai minkä tahansa taiteen kautta tyttöjen ja naisten tarinoita. Ilman näitä tarinoita todellisuus jää vajaaksi. Se, minkä yhteisesti jaamme, koemme, jota yritämme ymmärtää ja josta keskustelemme, on olemassa. Sitä, mistä emme puhu, mitä emme jaa, ei ole yhteiskunnallisessa tajunnassamme olemassa. Tässä mielessä taiteen ei tule vain toistaa ja peilata yhteiskunnallista todellisuutta, vaan tuoda vaihtoehtoisia, uudenlaisia tulokulmia todellisuuteen. 

Oli koskettavaa palata elokuvan kautta oman lapsuuden tunnelmiin, hetkiin ja tunteisiin. Koin samalla jonkinlaista sisäistä ylpeyttä; ylpeyttä siitä, että olen kokenut jotakin ainutlaatuista, mutta samalla jotakin hyvin universaalia, jotakin, jota pienet tytöt käsittelevät ja kokevat joka puolella maapalloa - jotkut Madridissa, jotkut Mikkelissä. 

Puhdistava piinaviikko

Piinaviikolla requiemit (Mozart ja Verdi varmaan ne maailman konserttisalien soitetuimmat) puhuttelevat. En ole requiemien musiikillinen asiantuntija, mutta piinaviikon sanomaan olen vuosien ajan saanut yhteyden requiemin kautta. Miksi? Requiemit, sielunmessut, mielletään kuoleman musiikiksi. Niissä ei kuitenkaan kuulu vain synkkyyttä ja pimeyttä pauhaava jylinä, vaan armo ja toivo. Requiemin läpikulkeminen on matka ihmiskunnan ytimeen. Vuoden kiertomme on täynnä ilon juhlia; juhlimme kevättä, keskikesää, itsenäisyyttä, allakasta löytyy yksittäisten suurmiesten ja harvemmin myös -naisen sankaruutta kunnioittavia päiviä.
Piinaviikko on toisenlainen. Se ei muistuta ihmisen suuruudesta ja sankaruudesta, vaan päinvastoin, kuljettaa meitä ihmiskunnan pimeyden ja pahuuden ytimeen - mihin me teoillamme pystymmekään. Pitkä perjantaissa kohtaamme ihmisen rumuuden, pienuuden ja kuonan, josta ei omin voimin ylös nousta. Meidät nostaa ylös armo, ja saamme vielä sen lisäksi mahdollisuuden valoon ja toivoon. Vihan päivässä velloo ihmiskunnan pahojen tekojen kuvasto, jota Lacrimosa vähitellen vie valoa kohti.


"Lux perpetua luceat eis", valo voittaa pimeyden, armo tuomion.

Facebook-suomi -sanakirja

Tein sunnuntai-illan ratoksi muutamia suomennosharjoituksia naamakirjateksteistä.


FB: Ihanat letit. Meniköhän sulla yhtä kauan kuin mulla viime kesänä, kun laitatin samanlaiset letit Tansanian Moshissa? ;) suomennos: Lettisi eivät kiinnosta. Kävihän kaikille selväksi, että en harrasta mitään peruspakettimatkoja? Muina miehinä tässä suhaillaan ympäri maailmaa kaukana turistien tallaamattomilla teillä ja hankitaan letit savisten polkujen takaa pilkottavan kyläpahasen masai-naisen käsissä.


FB: Sivustolle ladattu kuva sinertävästä vuorijonosta ja teksti: Ei tällaisen maiseman (= Nepali, Annaburna base camp) edessä voi muuta kuin nöyränä toivoa, että ihmiskunta heräisi tekemään kaikkensa maapallon ympäristön ja ilmaston eteen.
Suomennos: Nöyryydestä tässä ole tietoakaan. En kehdannut ihan suoraan kavereille kirjoittaa, että kato mua, kato mua, kato mua. Sen sijaan hurskastelin ympäristötietoisuuden kaavussa, jonka läpi halusin osoittaa harrastavani hieman vaativampaa extreme-urheilua kuin kotipuolessa Suojalammen pururataa kävelysauvoilla jauhava naapurin Irja. Huom. Nepali, Annaburna.


FB: Sivustolle ladattu kuva poreammeesta, jonka laidalle aseteltu kynttilöitä ja skumppalasi. Mukana teksti: Saisikohan kuuma kylpy pakkasessa kohmettuneet jäsenet sulamaan? ;)
Suomennos: Uusi talomme on juuri valmistunut, ja siihen kuuluu mm. 30 neliön spa-osasto. Kuten kuvasta näette, pintamateriaalina on aitoa marmoria.


FB: Sivustolle ladattu kuva picnic-viltistä, jolle aseteltu kirsikkatomaatteja, juustoa jos jonkinlaista, suolaista piirakkaa, skumppalasit, mansikoita, vaahtokarkkeja ja tummaa luomusuklaata. Mukana teksti: picnic-ilta edessä miehen kanssa.
Suomennos: Parisuhde päin persettä.


FB: Sivustolle ladatussa kuvassa kasa kirjoja ja teksti: Tässä tärkeimmät eväät viikon aurinkolomalle. Lomalla ei sitten tiedossa muuta kuin lukemista, hyvää ruokaa ja lepoa.
Suomennos: Huomaatte varmaan lukeneisuuteni. En siis selaile mitään naistenlehtiä vaan harrastan korkeampaa kirjallisuutta painottuen saksalaiseen ekspressionismiin.


FB: Sivustolle ladattu kuva kuusikymppisestä miehestä vierellään max. nelikymppinen tummaverikkö, taustalla rantabulevardi ja palmuja. Mukana teksti: Terveiset Krabilta, kuumaa ja kosteaa. Suomennos: Tiedoksi, että kylkeeni nojaileva nainen ei tosiaankaan ole Raili vaan Bianca. Päätin vaihtaa vuosimallia. Taidan olla oikein miesten mies ja adonisten adonis; kuumaa ja kosteaa todellakin.


FB: Hups, iltameikki taisi mennä hitusen överiksi! :) 
Suomennos: Olen kaunis, olenhan? Tykätkää ja vahvistakaa itsetuntoani.


FB: Sateen jälkeen luonto on niin raikas (kuvassa poseeraava henkilö vie 90 % tilasta ja vasemmassa ylälaidassa näkyy ripaus sateen kastelemaa kuusen oksaa).
Suomennos: Olen kaunis, olenhan? Tässä mitään sateen kastelemia kuusia kuvata. 50 otosta sai takoa kännykkäkameralla ja viimein onnistui kuva, jossa näytän paremmalta kuin luonnossa. Omaa pärstää tässä on tarkoitus jollakin verukkeella esitellä.

Sairaala ilman potilaita, koulu ilman oppilaita: se pyörii sittenkin?

Istuin järjestökoulutuksessa, aiheena yhdistystoiminnan tilastointi. Saimme ohjeistusta kuinka tilastoida paikallistason toimintaamme muuttujatasolla. Tämä paikallistason toimijoilta saatava tieto kootaan yhdeksi massiiviseksi tiedostoksi, joka tuottaa valtakunnallista tietoa yhdistyksen toiminnasta ja sen tuloksellisuudesta.

Päätyötäni on ammattinimikkeeni mukaan opettaminen. Työni on myös paljon muuta kuin opettamista. Osa työtäni on opettamisen raportointia - kuinka suuri osa opetustani on verkossa tapahtuvaa, kuinka suuri osa työelämäläheistä, kuinka monta tuntia tekemästäni tutkimustyöstä on artikkelin kirjoittamista, kuinka monta tuntia kuluu aineiston keräämiseen jne.

Olemmeko tänä päivänä tehokkaampia, koska kerryttämme jatkuvasti työtä tehdessämme tietoa tekemästämme työstä ja tuon tiedon pohjalta voimme tehdä työhömme parannuksia? Vai olemmeko juuri tämän metatyön lisääntymisen vuoksi entistä tehottomampia, koska työajastamme ydintehtäviin kuuluvaa aikaa on entistä enemmän siirtynyt tekemisemme raportointiin eikä tuo raportoimamme tieto päädy työn tehostumiseen? Oliko entisaikojen kansakoulunopettaja tai kunnanlääkäri nykyisiä virkasiskojaan tai -veljiään tehokkaampi työntekijä, koska työaika kohdistui itse opettamiseen tai potilaan tutkimiseen ja hoitamiseen? Entä, jos yksi osaselitys maamme työmarkkinoiden hyytymiseen tai tehottomuuteen, kuten julkisuudessa tavataan sanoa, on metatyön lisääntyminen, organisaatioiden tukehtuminen oman toimintansa seurantaan ja raportointiin? Kyseessä on eräänlainen autopoieettisen systeemin toimintalogiikka. Tätä voisi kuvailla tilana, jossa organisaatio uusintaa itseään ja pitää itse itseään yllä, esimerkkinä vaikkapa sairaala, jonka henkilöstö raportoi, tilastoi, dokumentoi, seuraa ja arvioi omaa työtään sillä intensiteetillä, että organisaatio alkaa pyöriä jo ilman potilaita.

Jos minä veronmaksajana maksan veroa euron, kuinka suuri osa tuosta veroeurosta päätyy kuntoutusosaston potilaan hoitoon ja kuinka suuri siivu eurosta katoaa matkan varrella hoidon dokumentointiin, seurantaan, tilastointiin? Perustelemme raportoinnin tarvetta muun muassa sillä, että saamme työmme tehostamista ja laadun kehittämistä tukevaa tietoa. Entä, jos tämä tieto ei palaudukaan työtapojemne parantamiseen ja kehittämiseen? Entä, jos tällainen jatkuvaan arviointiin ja raportointiin perustuva kehitysusko kasvattaa vain korkeasti koulutettujen raportoijien suhteellista osuutta henkilöstöstä, ja sinne kuntoutusosastolle potilaan hoitoon valuu entistä pienempi osuus veroeurosta?

Jos olen onnekas ja voin työskennellä eläkeikään saakka, kauhukuva eläköityvästä itsestäni on sellainen seitsemänkymppinen opettajan tai sossun retku, joka ei enää muista, milloin käytävällä on viimeksi tullut vastaan ihka elävä ihminen; raportointia on riittänyt siinä määrin, että talo on hyvin pyörinyt ilman opiskelijoita tai asiakkaitakin.